Yleistä lääkinnällisestä kompressioterapiasta

 

IMUSUONISTO

Imusuonisto on lymfa- eli imunesteen kuljetusjärjestelmä, joka kulkee kehon ääriosista kohti keskustaa. Se on verenkierron kanssa rinnakkainen järjestelmä, joka alkaa kudoksista lähtevistä pienistä imuhiussuonista. Imusuonisto muodostuu useista pienistä ja suurista imusuonista sekä imusolmukkeista.  

Imunestejärjestelmän tehtävänä on säädellä elimistössämme kudosnesteen painetta palauttamalla imunestettä takaisin verenkiertoon. Noin kymmenesosa nesteestä, joka tihkuu verisuonista kudoksiin, ei palaa takaisin verisuoniin, vaan poistuu imusuonia pitkin imusolmukkeisiin ja niiden kautta takaisin verenkiertoon. Imusuonia on lähes kaikissa kudoksissa, paitsi hermokudoksessa, rustossa tai luussa. 

LYMFA ELI IMUNESTE

Lymfa- eli imuneste koostuu mm. soluvälinesteestä, veren valkuaisaineista ja imusoluista. Proteiinien ja imusolujen lisäksi se sisältää vettä, kuolleita soluja, solujätteitä, rasvoja sekä elimistölle vieraita aineita kuten bakteereja, viruksia ja mahdollisia kasvainsoluja. Lihasten supistuminen työntää imunestettä eteenpäin ja läpät estävät imunesteen valumisen väärään suuntaan. Imunesteen virtaus lisääntyy kuumuudessa ja voimakkaan lihastoiminnan aikana.

IMUSOLMUKKEET

Imutiet päätyvät imusolmukkeisiin, joista alkavat harvemmat ja suuremmat imutierungot. Imusolmukkeet ovat pavun muotoisia kotelon ympäröimiä elimiä.

Imunestejärjestelmä toimii myös tärkeänä osana elimistömme puolustusjärjestelmää. Imusolmukkeet, joita on kaulan, nivusten, kainaloiden ja suoliston alueella, suodattavat imunesteestä haitallisia bakteereja ja viruksia ja tuhoavat ne, ennen kuin ne pääsevät muualle elimistöön. Imusolmukkeet suurenevat infektioiden aikana ja joskus kainalon suurentunut imusolmuke voi olla syövän ensioire.

IMUSUONISTON VAJAATOIMINTA

Välittömästi ihon alla sijaitsevaan, runsaasti läppiä sisältävään, ohutseinäiseen imusuoniputkistoon imeytynyt neste virtaa eteenpäin ympäröivän kudoksen liikkeiden puristuksesta. Tehtävänsä mukaisesti imusuonisto poistaa esimerkiksi laskimovajaatoiminnasta johtuvaa tai postoperatiivisesti kudoksiin jäänyttä ja turvotusta aiheuttavaa nestettä kudoksista. Mikäli imusuonet eivät pysty palauttamaan imunesteitä takaisin verenkiertoon, neste kertyy kudoksiin ja aiheuttaa turvotusta.

TURVOTUS

Turvotus syntyy siitä, että nesteen kehoon kertyminen ja kehosta poistuminen ovat epätasapainossa. Turvotus on aina oire jostakin. 

DYNAMINEN TURVOTUS

Kun puhutaan dynaamisesta turvotuksesta, on kyse turvotuksesta, joka syntyy imusuonijärjestelmän kuljetuskyvyn ylittävästä nesteen tuotannosta. Itse imusuonijärjestelmä on terve, mutta ylikuormitettu. Tällaisen tilan aiheuttavat esimerkiksi suolistosairaudet, aliravitsemus sekä munuaisten tai sydämen vajaatoiminta.

LYMFOSTAATTINEN TURVOTUS

Lymfostaattinen turvotus johtuu viallisesta imusuonistosta. Sen syitä voivat olla esimerkiksi syöpä, joka tukkii imutiet tai imusolmukkeet, tapaturmat, jotka tuhoavat imukudosta tai imusuoniston kehityshäiriöt. Riippuen siitä, onko kyse imusuoniston kehityshäiriön vai kehon ulkoisen vamman tai sisäisen ongelman aiheuttamasta turvotuksesta, puhutaan joko primäärisesta tai sekundäärisesta turvotuksesta.

Lymfostaattinen turvotus jaetaan kliinisiin vaiheisiin, joista:

* Ensimmäisessä vaiheessa turvotus on piilevää.
* Toisessa vaiheessa turvotus vähenee, kun raaja nostetaan kohoasentoon. Turvotuskohtaa painettaessa siihen jää kuoppa, mutta kudos on muuten pehmeää eikä turvotus aiheuta kipua.
* Kolmannessa vaiheessa turvotus on jo kovempaa, eikä ihoon enää jää kuoppaa turvotuskohtaa painettaessa. Raajan kohoasentoon nostamisesta ei myöskään ole enää hyötyä.
* Neljännessä vaiheessa raaja alkaa olla "elefanttimainen". Raajassa näkyy ihomuutoksia, iho on paksua ja sarveistunutta ja kudos on kovaa. Tämä tila on palautumaton.

Primäärinen turvotus

Turvotusta, joka johtuu imusuonten tai imusolmukkeiden usein synnynnäisestä kehityshäiriöstä, nimitetään primääriseksi turvotukseksi. Se johtuu siitä, että imusuonia on esimerkiksi liian vähän tai ne ovat alikehittyneitä. Myös imusolmukkeiden niukkuus tai se, että ne ovat liian pieniä voi johtaa primäärisen turvotuksen syntyyn. Sitä voivat aiheuttaa myös imusuonten epäkunnossa olevat läpät tai jäykät imuhiussuonet.

Sekundäärinen turvotus

Turvotusta, jonka synnyttävät joko kehon ulkoinen vamma tai sisäinen ongelma, kutsutaan sekundääriseksi turvotukseksi. Esimerkkejä siitä ovat ruusu (erysipelas), leikkaukset, sädetys, onnettomuudet, palovammat tai pahanlaatuiset kasvaimet. Turvotuksen sanotaan olevan akuuttia, kun se on kestänyt alle kolme kuukautta, mutta se muuttuu krooniseksi kestettyään yli sen.

LASKIMOT

Laskimot ovat verisuonia, joiden tehtävä on kuljettaa vähähappinen veri kudoksista, sydämen ja keuhkovaltimoiden kautta takaisin keuhkoihin hapettumaan. Vähähappinen laskimoveri on tummaa, jopa sinertävää, kun taas hapekas valtimoveri on kirkkaan punaista.

Ihon läpi näkyvät siniset verisuonet ovat laskimoita. Laskimot ovat ohutseinäisiä ja velttoja ja niissä on vain vähän tai ei lainkaan lihaskudosta. Laskimoiden verenpaine on melko alhainen. Pintalaskimoilla on lisäksi minimaalinen ulkoinen tuki.
Veren takaisinvirtaus kehon alaosista ylös tapahtuu painovoimaa vastaan. Alaraajojen laskimoissa on yksisuuntaisia läppiä, jotka estävät verta liikkumista väärään suuntaan ja pakkautumasta alaraajoihin. Supistelevien pohjelihasten lisäksi läpät auttavat verta palautumaan takaisin kohti sydäntä.

LASKIMOIDEN VAJAATOIMINTA

Mikäli laskimon seinämät menettävät kimmoisuutensa ja laskimoläppien toimintakyky heikkenee, syntyy laskimoiden vajaatoiminta. Alaraajojen laskimoiden vajaatoiminta johtaa laskimopaineen kohoamiseen, ihonalaisiin laskimolaajentumiin ja suonikohjuihin. Suonikohjuja lähellä oleva iho jää vaille riittävää verenkiertoa, mikä saattaa aiheuttaa ihottumaa ja säärihaavoja. Laskimoiden vajaatoiminnan oireita ovat turvotus ja paineen tunne jaloissa. Pitkään kestäneen taudin ulkoisia merkkejä ovat turvotus, säären tai nilkan kudosvauriot, kuten ihon pigmentoituminen sekä ihonalaisen rasvakudoksen kovettuminen ja lopulta säärihaavat.

Sekä miehillä että naisilla pintalaskimoiden vajaatoiminnan riski kasvaa iän myötä. Suonikohjuille alttiimpia ovat henkilöt, joilla on heikot laskimoläpät. Synnytykset, sukurasite, seisoma- sekä istumatyö, tupakointi sekä ylipaino lisäävät osaltaan suonikohjujen riskiä. Pohjelihaspumpun vajaatoiminnalla on merkittävä rooli alaraajan laskimoiden vajaatoiminnan synnyssä. Parantumattomien säärihaavojen taustalla on usein jäykkä nilkkanivel ja siitä syystä tehoton pohjelihas.